”— Ja laiva liukui kanavaan ja sieltä etäänpää häämötti Hillilän ranta. Ja kanava oli juuri niinkuin ennen, puut vähän korkeammat. Ja puro kääntyi puiden alle ja vesi liikutteli lehviä ja taisi sieltä häämöttää valkoinen venhekin. Yhtäkkiä avautuu metsä ja aukosta näkyy valkoinen talo. Se oli ennen harmaa, nyt se on valkoinen, niinkuin jotenkuten henkevöitynyt, taivastunut, niinkuin sen entisen asukkaan tukka. Siinä ei näytä asuvan ketään, ja minä kuvittelen, että siellä sen jälkeen ei ole kukaan asunut ja että siellä nytkin asuu entisyyden henki. Ehdin nähdä sen edessä kasvavien tuomien välistä, että talon arkkitehtuuri on yhä sama, samat ikkunat, sama veranta   …   Ja sitten se katosi, ja tuli näkyviin mylly ja pikku koski ja samat talot ylhäällä maantien varrella. Ei mikään ole muuttunut, tai jos on, en sitä huomaa. Ja kun laiva liukuu slussiin, en ihmettelisi, jos Laiti seisoi sen reunalla ja heiluttelisi rakasta univormulakkiaan. Ja kun tullaan ulos kanavan suusta, näkyy Asikkalan kirkon torni metsän yli kumartuen taivasta vasten. —” Juhani Aho kirjeessään Elisabeth Järnefeltille Jämsä-laivalta v. 1919